Kenkäveron monivaiheinen historia

Kenkäveronniemen pappilan, jota on kutsuttu myös Isoksi Pappilaksi, historia alkaa jo yli 550 vuoden takaa. Ensimmäinen papin asumus rakennettiin paikalle 1400-luvun puolivälissä. Se ei tiettävästi ole ollut savupirttiä kummempi. Pappila sijaitsi silloin saarella, jonka Savilahden seurakunnan kirkkoherra osti osaksi omilla, osaksi seurakunnan varoilla. Aina 1800-luvulle saakka Kenkäveronniemi oli saarena, jonne johti pieni silta mantereelta.

Kenkäveronniemen pappila on nähnyt niin Mikkelin alueen kuin läntisen että itäisenkin naapurimme vaiheita. Se on kokenut sekä vuosina 1596-97 käydyn Nuijasodan verilöylyn että venäläisten sotajoukkojen hävityksen.

Pappilakulttuurilla on suuri merkitys maamme sivistyshistoriaan. Pappilat olivat jo vanhastaan seutukuntansa elämänmenon keskuksia. Niiden asukkaat olivat kiinteässä ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristöönsä. Papit pohtivat kansallisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä, joita he edelleen välittivät kansalle saarnastuoleistaan. Pappiloista otettiin esimerkki niin asumisessa, pukeutumisessa, kuin maatalouden kehittämisessäkin. Pappilan kirjahyllystä löytyivät niin lääkärinkirjat kuin maatalousoppaatkin. Papit antoivat neuvoja näistä asioista häissä, hautajaisissa, ristiäisissä ja muissa tilaisuuksissa seurakuntalaisia tavatessaan.

Kenkäveronniemen pappilakin on ollut kautta aikojen henkisen ja aineellisen hyvinvoinnin edelläkävijä paikkakunnalla. Se on ollut myös seuraelämän keskus, jossa kulttuurilla on ollut oma arvostettu asemansa. Uudet aatteet ja virtaukset on otettu tervetulleina vastaan. Seurapiirielämä on ollut vilkasta ja kanssakäyminen lähiseutujen kartanoiden kanssa tiivistä. Sekä Mikkelin kaupungin että pitäjän säätyläiset kyläilivät juhlapyhinä pappilassa ahkerasti. Kenkäveronniemen pappilassa vietettiin usein nimi- ja syntymäpäiviä, järjestettiin illanistujaisia ja ompeluseuroja sekä muita hartaustilaisuuksia. Kirkkovuoden vaihtumisen merkiksi Isossa pappilassa vietettiin myös vappua.

Kesäisin pihassa ja puutarhassa oli iloisia puutarhajuhlia, joissa tarjottiin muun muassa puutarhan omia tuotteita. Puutarhanpuoleinen kuisti oli ahkerassa käytössä, siellä syötiin ja nautittiin kahvia sään salliessa. Kun paikalla oli enemmän vieraita, katettiin tarjottavat puutarhaan valkeiden liinojen peittämille pöydille.

Vilkas elämänmeno kuitenkin päättyi vuonna 1969 silloisen kirkkoherran muutettua kaupunkiasuntoon. Pappilan rakennukset jäivät lähes heitteille ja päärakennus oli ajoittain jopa kovakouraisessa teollisuuskäytössä.

Pappilan päärakennuksen remontointia. Kenkäveronniemen pappilan rappiokausi koettiin aikana, jolloin perinteille ja vanhan säilyttämiselle ei yleensäkään riittänyt yhteiskunnallista kannatusta. Arvostuksissa alkoi kuitenkin pikkuhiljaa tapahtua muutoksia, ja vilkas keskustelu päärakennuksen säilyttämisestä käynnistyi.

Kulttuurihistoriallisesti arvokkaan, monia vaiheita nähneen ja kiistojakin aiheuttaneen pappilan renessanssi alkoi parinkymmenen alennusvuoden jälkeen vuonna 1988. Tuolloin Mikkelin kaupunki ja maaseurakunta sopivat maanvaihdosta, jolla pappilan alue siirtyi kaupungille. Myöhemmin kaupunki päätti restauroida päärakennuksen Mikkelin käsi- ja taideteollisuuden (= Taito Itä-Suomi ry) ja Savo-Karjalan Marttapiiriliiton käyttösuunnitelman mukaiseksi.

Kenkäveron liiketoiminnan omistaa Taito Itä-Suomi ry. Kiinteistöt omistaa Kiinteistöyhtiö Kenkäveronniemi, jossa osakkeita on Mikkelin kaupungilla (63%), Taito Itä-Suomi ry:llä (29%) sekä Marttaliitolla (8%).
 

Kristikunnan kaunein ja suurin pappilan päärakennus

Ensimmäinen papin asumus rakennettiin Kenkäveronniemeen 1400 -luvun puolivälissä. 
Pappiloiden talonpoikainen ilme alkoi muuttua 1700 luvulle tultaessa.

Päätös nykyisen, Suomen suurimman puupappilan päärakennuksen rakentamisesta tehtiin vuonna 1867 pitäjänkokouksessa. Uuden pappilan rakentaminen langennee silloisen kirkkoherra A.J.Hornborgin ansioksi. Hornborgin kerrotaan olleen itsekin kiinnostunut arkkitehtuurista.

Kenkäveronniemen maisemaa hallitsevan komean rakennuksen piirustukset laati silloisen lääinarkkitehdin sijaisena toiminut Alfred Caven. Rakennustyöt sai tehtäväkseen kaupungin raatimies Johan Fredrik Ahlberg.

Kenkäveronniemen pappila oli valmistuessaan vuonna 1869 uuden, rikasmuotoisen puuarkkitehtuurin edelläkävijä. Se edusti rakennustyyliltään lähinnä kertaustyylejä. Siinä oli myös vaikutteita kansainvälisestä rakentamisesta. Uutta aikaa edustivat ristikkoikkunat ja yläkerran keskeltä korkeampi päätyikkuna samoinkuin pitkät, konsolein tuetut räystäät ja rakennuksen lankuista ladottu runko. Kenkäveronniemen pappila sai sveitsiläistyylisen, lehtisahakoristeisen avokuistin. Pitsimäisillä koristeilla oli ulkonäön lisäksi merkitystä myös tunnelmallisten varjojen luojina.

Kenkäveronniemen pappilan päärakennus oli sikäli erikoinen, että vaikka se ulospäin vaikuttaakin hyvin symmetriseltä, se ei sisätiloiltaan noudata ns. yleistä karoliinista pohjakaavaa, vaan on muunnelma siitä. Alakerran huoneita yhdistävät samaan linjaan sijoitetut pariovet, jotka avattuina muodostavat yhtenäisen akselin koko rakennuksen pituudelta.

Keinuva lattia

Pappilan lattiarakenne on persoonallinen. Lattia on ikään kuin uinut lattiapohjan päällä. Jo silloin, kun talo otettiin vastaan, arkkitehti oli kiinnittänyt huomiota salin ”keinuvaan” lattiaan. Se johtui normaalista poikkeavasta rakentamistavasta.

Pappilarakennus poikkesi senaikaisista muista pappiloista sikäli, että siinä oli vaatehuoneita, ruokasäilytystiloja ja tarjoiluhuoneita. Oikeutetusti sitä voitiinkin pitää Mikkelin seudulla oman aikansa ”ylimysasuntona”. Valmistuttuaan Kenkäveronniemen pappilasta tuli myös esikuva myöhemmälle pappilarakentamiselle. Pappilat alkoivat muuttua tyyliltään romanttisemmiksi ja huvilamaisemmiksi.

Alkuperäinen tyyli on onnistuneen restauroinnin jälkeen selvästi havaittavissa julkisivussa. Ulkoasun puuleikkaukset selvisivät paremmin kuin sisätilat pappilan asumattomuudesta ja teollisuuskäytöstä vuosina 1969-1989.

Pappilan sisäosien pintamateriaaleista on säilynyt vain satunnaisia näytteitä, mutta kuitenkin sen verran, että restaurointityö on voitu tehdä ilman suurempia tunnontuskia. Ongelmallisinta aikaa seinämateriaalien kannalta oli teollisuuskäyttövaihe, josta johtuen salin tapetoinnista ei jäänyt tietoja. Viitteitä siitä kuitenkin saatiin arkkitehdinpelastettua joitakin näytteitä muun muassa kirkkoherran makuuhuoneen komerosta.

Viimeisimmistä tapettikerroksista saa vihiä yläkerran kesähuoneista, joiden seiniltä löytyy myös ruotsin- saksan ja ranskankielisiä sanomalehtiä. Luettavissa on muun muassa Pariisissa ilmestyneen Le Esperancen 13.3.1863 päivätty numero. Viestinä 30 vuoden takaa löytyi lyijykynällä sanomalehden kulmaan kirjoitettu teksti ”Veli Vilén pingotti pahvit 1961. Säilytä vanhat lehdet.”

Rakennus on pappilaksi harvinaisen suuri. Sen rakennusala on viitisensataa neliötä. Olemassa olevien kirkkoherran pappiloiden keskimääräinen rakennusala on ollut puolta pienempi.
 

Ensimmäinen naisarkkitehti

Kirkkoherra A.J. Hornborgin tytär Signe Hornborg (1862-1916) on ensimmäinen ammatillisesti koulutettu naisarkkitehti Suomessa ja mahdollisesti koko maailmassa. Hän opiskeli Helsingin teknillisessä korkeakoulussa vuosina 1887-90 "ylimääräisenä opiskelijana", sillä naisia ei hyväksytty siihen aikaan täysipainoisiksi opiskelijoiksi. Sama koski kaikkia kuutta naispuolista arkkitehtia, jotka valmistuivat ennen vuosisadan vaihdetta.

Päätettyään opintonsa Signe Hornborg työskenteli muun muassa uuden arkkitehtuurisen tyylin tulevan mestarin, Lars Snockin toimistossa. Ensimmäiset hänen tunnetuimmista itsenäisistä töistään ovat jo 1890-luvulta. Poriin hän suunnitteli kaksikerroksisen asuinpalatsin, jota on kutsuttu Newander-taloksi. Se valmistui 1892. Nelikerroksinen asuinrakennus Helsingin sepänkadulle rakennettiin 1897. Kummankin rakennuksen aiheiden rikkaus ja eräänlainen kirkollisuus ovat saaneet vaikutteita Euroopan tyyliperinteistä.

Voidaankin olettaa, että Signe Hornborg on saanut kimmokkeen arkkitehdin uralleen isältään kirkkoherra Hornborgilta. Toisaalta häntä on voinut innoittaa Kenkäveronniemen kaunis pappila ympäristöineen.

Signe Hornborg ohjasi ilmeisesti itse Porin talon rakentamista. Sepänkadun rakennuksessa hänen osuutensa rajoitettiin korkeuskulman suunnitteluun miesarkkitehtejakin aina 1920-luvulle koskeneen käytännön mukaisesti. Helsinkiin hän suunnitteli lastentarhan, joka oli siihen aikaan tyypillinen naisarkkitehdille annettu sosiaalinen tehtävä. Hänen suunnittelemansa Porvoon ensimmäinen synnytyslaitos valmistui 1907. Signe Hornborgin kerrotaan harrastaneen myös valokuvausta.

Liinavaatevarasto emännän ylpeys

Elämänmeno ja taloudenpito ovat vaihdelleet Suomen pappiloissa varsinkin keskiajalta 1700-luvulle riippuen siitä, onko pappila ollut suuri vai pieni, onko se sijainnut valtatien varrella vai kauempana asutuskeskuksesta. Siitä, kuinka Kenkäveronniemen pappilassa elettiin, on tarkempia tietoja vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen eli nykyisen päärakennuksen ajalta.

Suurpappiloissa valmisteltiin 1700-luvun puolivälissä ja myöhemminkin monenlaisia tavaroita, kuten talousvälineitä, työkaluja ja ajopelejä. Usein vaatteetkin tehtiin itse alusta loppuun. Langat kehrättiin, värjättiin ja kudottiin kankaaksi sekä ommeltiin vaatteiksi pappiloiden väentuvissa. Nahka parkittiin ja valmistettiin jalkineiksi.

Papinemännän yksi ylpeyden aihe oli hänen liinavaatevarastonsa, jota hän kartutti ja helli huolella. Pappiloiden liinavaatevarastot alkoivat karttua juuri 1700-luvulla. Siihen saakka oli suosittu nahkaisia vuodevällyjä.

Turkiskauden jälkeen alkoi kilpailu liinavaatteiden hienoudesta ja valkoisuudesta. Pellavaa ryhdyttiin viljelemään erikoismenetelmin. Kankurien ammattikunta nousi arvoon arvaamattomaan, kun heidän taitojaan kilvan kysyttiin toinen toistaan hienompien kankaiden kutomisessa. Kun liinavaatteet olivat valmiiksi ommeltu, ne lopuksi nimikoitiin isäntäväen nimikirjaimilla. Liinavaatteet olivat arvokasta omaisuutta, jota säilytettiin huolella. Niitä järjesteltiin, pölytettiin ja tuuletettiin.

Suurpappiloiden vaatekomeroiden hyllyt notkuivat erilaisia liinavaatteita. Oli lakanoita, tyynynpäällisiä, erikokoisia pyyhkeitä, kahvitarjotin- ja ruokaliinoja. Tyynyliinojen nauhat oli somasti "rynkattu" veitseä apuna käyttäen.

Tyypillisiä pöytä- ja kahviliinojen kudontamalleja olivat Lissabonin tähti-, räätälin penkki- tai Taavetin harppumallit.. Lautapeli-, ruusu-, noppa- tai puutarhakuoseja harrastettiin myös. Liinavaatteita käytettiin tuolloin vielä etupäässä vain juhlatilaisuuksissa. Oli siis emännän kunnia-asia omistaa taidokkaasti tehtyjä erilaisia liinoja.

Kapiovarusteet

Liinavaatteet siirtyivät suvuissa sukupolvelta toiselle. Ennen tehtiin tyttärien kapioita vuosikausia. Niiden valmistaminen saatettiin aloittaa jo tytön kehdossa ollessa. Äiti ja nuoremmat sisaret auttoivat kapioiden valmistuksessa.

Talonpoikaismorsianten kapioihin tarvittiin liinavaatteiden lisäksi monenlaista muuta tavaraa. Ristiinassa kerrotaan muun muassa, että häiden jälkeisenä aamuna nuorikko ja kaaso jakoivat sukulaisille ja häiden järjestäjille myynit. Anopille nuori emäntä lahjoitti kutomansa vaatekerran. Sulhasen isä, veljet sekä puhemies saivat paidan, kintaat ja nenäliinan. Lautamiehille hän ojensi kintaat ja siteet. Sulhasen sisaria ja puhemiehen emäntää hän muisti sukilla ja esiliinalla. Myöhemmin myynit jäivät vähäisemmiksi. Morsian tyytyi enää kutomaan mustan pukukankaan anopille tai valmistamaan hänelle mustan puvun sekä puhemiehelle paidan

1900-luvun alkupuolen morsiamen kapioihin sisältyivät sisarille lahjoitettavat huivit ja veljille henkselit. Anoppi sai sängynpeiton tai pöytäliinan. Kuulutusherra sai kaksi alusvaatekertaa, sukat, liinaisen paidan ja housut. Puhemies sai tyytyä sukkiin. Morsiamen kapiokirstusta löytyi pari tusinaa aluslakanoita ja kuusi pitsilakanaa parempaan käyttöön. Tyynyliinoja oli tusina, täkkejä neljä ja parempia paitoja kaksi. Olkipatjoja oli varattu kolme kappaletta.

Villaisia ja puuvillaisia sängynpeittoja oli yhteensä tusina. Valkoisia pöytäliinoja talon tyttärellä oli kuusi ja pyyheliinoja 30. Lisäksi kapioihin kuului kolme arkunkantoliinaa, säkkejä ja myllykuorman peitto. Hameita morsian oli varannut itselleen 20-30 kappaletta, joiden lisäksi tarvittiin arkihameita, tusina sukkia, huiveja, kaulaliinoja, mekkoja ja esiliinoja. Sulhaselle hänen kuului myös kutoa yksi pukukangas.

Vielä tämän vuosisadan puolivälissä morsiamet valmistivat äitinsä myötävaikutuksella itse kapionsa. Lakanoita varattiin 8-12 paria pellava-, puolipellava- ja tehdasvalmisteisesta kankaasta. Lakanat koristeltiin itsevirkatulla pitsillä, reikäompeleella, nyplätyllä pitsillä tai niiden laidat olivat pykäkoristeiset. Ne viimeisteltiin korko-ompelunimikoinnilla.

Tyynynpäällisten kangas oli valkaisematonta tai valkaistua domestiikkia, säästötyynynpäälliskangasta tai kotikutoista pellavaa. Tyynyliinojen koristelussa käytettiin konekirjontaa, kirjailua, pykäkoristelua, etupistokirjontaa, ronkkausta, karjalankirjontaa, reikäommelta tai laakapistokirjontaa. Lisäksi kapioihin kuuluivat pöytäliinat, lautasliinat, kaitaliinat ja pyyheliinat.

Ennen morsiamella siis tuli olla miehelään mennessään kaikki mahdolliset talossa tarvittavat tekstiilit ja liinavaatteet. Tänä päivänä morsiamen kapiovarusteet ovat huomattavasti suppeammat. Nykyisin morsian hankkii vain liinavaatteet ja pyyhkeet, nekin usein kaupan hyllyltä.

Puku-säädyn merkki

Pappilanväen erotti muusta kansasta vaatetus. Kirkkoherrojen varallisuutta ja säädyn tuomaa asemaa osoitti koko 1700-luvun silkkinen tai samettinen juhlapuku, silkkisukat, hopeanapit, kengänsoljet ja taskukello.

Savossa ei tiettävästi kuitenkaan ollut varaa elää ja pukeutua näin koreasti. Ajan mittaan papistolle vakiintui tunnusomaiseksi juhlapuvun väriksi musta ja tummaa käytettiin arkisin. Turhamaisuus oli pappiloiden naisten helmasynti siinä missä muidenkin, ja he pyrkivät seuraamaan pukeutumisessaan säätyläis- ja porvarisnaisten vaatetusta. Niinpä papinemäntien ja tyttärien puvuista löytyi aikakauden muodille tyypillisiä piirteitä. Vaikka muotia seurattiinkin, siirtyivät isoäitien ja äitien puvut perintönä sukupolvelta toiselle.

Vieraskestitys runsasta

Pappiloiden palkkalistoilla oli lukuisia palkollisia silloin, kun niissä vielä harjoitettiin maanviljelystä ja karjanhoitoa. Kirkkoherra oli vastuussa piikojen ja renkien elannosta aina vaatteita, tupakkaa ja viinaa myöten. Kenkäveronniemessä oli aika ajoin emännöitsijäkin. Pappilassa asusti myös ympäri vuoden kirkkoherran perheen lisäksi jos jonkinlaista väkeä. Kirkkoherran edeltäjän lesken etuihin kuului, että hän sai lapsineen asua pappilassa miehen kuoleman jälkeisen vuoden. Kansliassa oli usein auttamassa joku ylioppilas.

Vieraiden kestitys oli jo ikivanhoista ajoista ollut vaatimattomissakin oloissa runsasta. Pappiloita on verrattu vanhoina aikoina majataloon, jonne poikkesi vieraita tuon tuostakin. Kestityksestä tuli lähes jokapäiväistä, ja arkistakin elämää sävytti juhlan tuntu.

Hää- ja hautajaistarjoilu järjestettiin erikoisen runsaaksi. Niihin teurastettiin lehmä tai ainakin lammas, josta pappilaan kutsuttu pitoemäntä valmisti vierasherkkuja. Ruoat maustettiin eli ryyditettiin voimakkaasti. Juomia kuten olutta ja viinaakin tarjottiin, ja sitä tilattiin joko Viipurista tai maan rajojen ulkopuolelta. Tällainen vieraanvaraisuus pani talon varat usein kovalle koetukselle.

1800-luvulle tultaessa Kenkäveronniemen pappilassa erotettiin kaksi vuotuista vaihetta: talvi ja kesä. Viimeksimainittu oli juuri vieraiden ja yliopistosta kotiutuvien kirkkoherran lasten vuoksi vilkkainta aikaa. Nuoret toivat mukanaan opiskelutovereitaan, ja sukulaiset viipyivät talossa viikkoja, jopa kuukaudenkin.

Ruustinnoilla oli suuri merkitys pappilan elämälle ja siitä vieraille välittyvälle hengelle. He olivat useimmat itsekin papintyttäriä, jotka olivat saaneet kotonaan käytännöllisen kasvatuksen. Heiltä eivät ehkä sujuneet vieraat kielet ja muut hienoudet yhtä hyvin kuin herraskartanoiden rouvilta ja tyttäriltä, mutta sitäkin taitavampia he olivat käytännön asioissa.

Ruustinna ja kotona asuvat naimattomat tyttäret hoitivat taloutta yhdessä papin naimattomien sisarten kanssa. Nämä vanhat neidit ompelivat tyttärien kanssa taidokkaita korko-ompeleita kanava- tai silkkikankaalle.

Asukkaat ja pappilan henki

Vaikka Kenkäveronniemen pappilaa on jo asuttu jo 1400-luvun puolivälistä asti, on ensimmäisten asukkaiden henkilöhistoria jäänyt tuntemattomaksi. Pappilassa vaikuttaneiden kirkkoherrojen nimistä on kirjallista tietoa vasta 1500-luvulta lähtien. Eniten tietoa niin kirjallisena kuin kerrottuina tarinoitakin on säilynyt nykyisen pappilarakennuksen valmistumisen eli vuoden 1869 jälkeen.

Uuden pappilan ensimmäinen asukas oli kirkkoherra Anders Johan Hornborg (1867-1876). Sen lisäksi, että hänellä oli arkkitehtitytär ja että hän itse oli kiinnostunut arkkitehtuurista, hänellä kerrotaan olleen sukulaisissa ja tuttavissa rakennusalan ammattimiehiä, joilta hän sai hyviä neuvoja. Ottaessaan vastaan kirkkoherran viran Mikkelissä hän oli järjestyksessä toinen kaupungin ja maaseurakunnan yhteisistä kirkkoherroista.

Toimiessaan Mikkelissä yhdeksän vuotta kirkkoherrana Hornborg osallistui ahkerasti muun muassa kunnalliselämän ja koululaitoksen kehittämiseen ja sosiaaliseen toimintaan. Mikkelin Hornborg jätti vuonna 1876. Pari vuotta myöhemmin hänet nimitettiin Porvoon hiippakunnan piispaksi.

Kenkäveronniemen seuraava asukas Klemens Johan Gabriel Sirelius (1877-1888)oli jo ennen Mikkeliin tuloaan saavuttanut valtakunnallista arvostusta. Hän oli perustanut Suomen Lähetysseuran ja Suomen Merimieslähetyksen. Sireliuksen ansiosta ryhdyttiin kirkossa järjestämään erityisiä lähetysrukoushetkiä, joista naapuriseurakunnissakin otettiin esimerkkiä. Sireliuksen virkakausi päättyi varhaisena heinäkuun aamuna vuonna1888, jolloin hän kuoli Kenkäveronniemen pappilassa.

Bernhard Kristfrid Sarlin isännöi Isoa pappilaa vuosina 1891-1906. Sarlin oli heränneestä kodista lähteneenä tottunut kuriin ja järjestykseen. Niinpä hänen aikanaan elämä pappilassa muuttui muun muassa siten, ettei ns. seurapiirijuhlia järjestetty lainkaan. Hän jopa hämmästeli sitä vastaanottoa, jonka hän vappuna sai tullessaan pappilaan. Muutamat seurakuntalaiset olivat pappilassa odottamassa uutta kirkkoherraa katetuin pöydin, kuten aikaisemminkin oli ollut tapana.

Sarlinin aikana kaikkiin Mikkelin ympäristökyliin järjestettiin pyhäkoulutoimintaa. Kaupunki- ja maaseurakunnan itsenäistymisjärjestelyt käynnistyivät myös hänen aikanaan. Seurakunnat itsenäistyivät heti hänen toimikautensa jälkeen vuonna 1908.

Ensimmäinen oma kirkkoherra

Kaupunkiseurakunnan itsenäistyttyä Mikkelin maaseurakunnan Ensimmäiseksi omaksi kirkkoherraksi nimitettiin rovasti Johan Antero Cederberg (1908-1915). Tohmajärven erämaapappilassa ankeita vuosia viettäneet Cederbergit ottivat Mikkeliin muuton suurella ilolla vastaan. Heidän mielestään Mikkelissä ”puhalsivat vain leppeät tuulet”, ja heidän aikanaan Iso pappila puhkesikin täyteen kukkaansa.

Rovasti Cederbergin täyttäessä kohta pappilaan muuton jälkeen 56 vuotta, muuan seurue oli tullut herättämään syntymäpäiväsankarin lauluin. Myöhemmin päivällä juhlintaa jatkettiin pappilan avarissa tiloissa. Minna-ruustinnan viettäessä samassa kuussa hieman myöhemmin syntymäpäivää, vieraita kestittiin jälleen. Tuolloin kerrotaan tarjottavana olleen kahvipöydän antimien lisäksi appelsiineja.

Cederbergin perheen nuoret kutsuivat ahkerasti ystäviään pappilaan. Vanhimman pojan Laurin nimipäivillä oli kerrankin mukana nelisenkymmentä nuorta vierasta. Heille tarjottiin kahvia, teetä, mehua ja pikkuleipiä. Verannan pöydillä komeili lasimaljoissa oman puutarhan tuotteita, punaisia viinimarjoja. Illallisella tarjottiin vasikanpaistia. Kirkkoherran nimipäivillä oli 60 vierasta, joita kestittiin Mikkelistä hankitun, tunnetun keittäjän herkuilla.

Cederbergien toiseksi vanhimman tyttären Saima Cajanderin ollessa kesäkuussa viettämässä lomaa kahden vanhimman lapsensa kanssa, pappilassa syntyi perheen kolmas lapsi, Kirsti Huttunen. ”Minut on myös kastettu pappilan suuressa salissa. Isoisä kastoi. Yksi äitini nuorimmista sisarista oli kummitätinä.” Cajanderin muun perheen palattua loman jälkeen Helsinkiin, pikku-Kirsti jäi Isoon pappilaan mummonsa ja tätiensä hoitoon.

Hän viipyi siellä lähes yhtäjaksoisesti aina kansalaissotaan saakka. Kirsti Huttunenkin muistaa pappilassa käyneen paljon väkeä vieraskutsuilla, joukossa myös pappilan nuorten ystäviä sekä tuttuja kaupungista ja ympäristöstä. ”Alénin neljä kaunista tytärtä läheisestä huvilasta vieraili pappilassa usein. Nuoret hakivat minut monesti iltaisin ruokasaliin, kun olin jo nukkumassa. Pöydällä seisten minun piti sitten laulaa ”Mirjamin kukkaa”.

Lastenkin merkkipäiviä pappilassa vietettiin Cederbergien aikana. Päivänsankarille laitettiin oma pöytä, jossa oli aina jotain pientä yllätystä. Lastenjuhlissa leikittiin laiva on lastattu -leikkiä sekä kivi-, kasvi- ja eläinkuntaleikkiä, tai salin lattialle laitettiin kirjoja, joiden yli hypittiin sokkona, silmät sidottuina. Lapsille tarjottiin näissä juhlissa sekä mehua että pikkuleipiä.

Kesäisin pappilassa oli vilkasta. Puutarhanpuoleista rantaa käyttivät varsinkin talon pojat vieraineen ahkerasti. Siellä oli uima-koppi. Uintia, onkimista ja soutelua harrastettiin paljon. Juhannuskokolla käytiin läheisessä Lamposaaressa, jonne mentiin joukolla veneellä.

Pihan kaupungin puoleisessa nurkkauksessa pelattiin krokettia. Tenniskenttää ei ollut, mutta tennistä käytiin pelaamassa Ristiinaan johtavan tien viereisellä kentällä, lähellä Kattilansiltaa. Pappilan pihan ajanviettotavoista erikoisin lienee Cederbergien aikana ollut ranskalaista alkuperää oleva keinu, pas de géant, (suom. jättiläisen askeleet). Se oli rakennelma, jossa pystypuun yläpuolelle oli asetettu kaksi rautaa ristiin. Niihin oli kiinnitetty neljä köyttä, joiden alapäässä oli silmukka. Lenkkeihin istuttiin ja kehoa tukipuusta poispäin tukipuusta työntämällä otettiin vauhtia. Ja sitten lennettiin! Alénin tyttärien kotipihassa käytiin keinumassa vanhanaikaisessa kyläkeinussa.

Pappilan kummitus

Cederbergien aikaan pappilassa oli monenlaista palvelusväkeä. ”Minulla oli hoitaja nimeltä Elsa Oinonen, jonka kanssa asuin eteläpäädyn perimmäisessä kammarissa. Sitä kutsuttiin Taka-Intiaksi. Kesäisin nukuimme yläkerran päätyhuoneessa.”

Pappilan avovintiltä, joka vieläkin on Museoviraston määräyksestä olemassa, on Kirsti Huttusen muistossa pelottava luuranko. Hänen enonsa oli saanut sen opiskellessaan lääketiedettä Wienissä. Luurankoa, joka kalisi pienimmästäkin ilmavirrasta, pelkäsivät lapset ja varsinkin piiat, jotka joutuivat ripustamaan pyykkiä kuivumaan ullakolle. . ”olen kertonut tästä luurangosta silloin, kun ihmiset ovat kyselleet, oliko Isossa pappilassa kummitusta.”

Ruustinna Minna Cederbergillä oli tapana järjestää ompeluseuroja, joissa hän opetti ompelun alkeita. ”Kotiompelija Iines Paavilainen vieraili pappilassa säännöllisesti ompelemassa vaatteita naisväelle ja lapsille, mutta myös paikkaamassa liinavaatteita.” Kirsti Huttunen muistaa, että pappilassa neulottiin ja kirjottiin paljon.

”Kengät teetettiin suutari Mynttisellä. Hän valmisti nappikenkiä eli rupposia, joiden kiinnipanemiseen tarvittiin nappikoukkua. Se oli silloin tarpeellinen käyttöesine, jota kuljetettiin mustekynän tavoin käsilaukussa.” Pappilan väen tarvitsemat saappaat ja käyttöesineet kuten puuastiat ja osa huonekaluistakin valmistettiin vankilassa.

Professori Lennart Pinomaa, jonka äidinisä oli Bernhard Sarlin, oli tottunut lapsuudessaan käymään Isossa pappilassa kuin kotonaan. Niinpä hän jatkoi vierailujaan vielä Cederbergienkin aikaan. ”Muistan hyvin yleistunnelman. Pappilan ovet olivat aina auki tulijoille. Siellä sai liikkua, missä hyvänsä. Minna-täti oli hiljainen olento. Hän, samoin kuin Antero-setäkin oli rakkautta ja hyvyyttä täynnä. Jos vierailu sattui ateria-aikaan, kutsuttiin vieraskin pöytään.”

Rovasti Antero Cederbergin elämä päättyi tammikuussa 1915. Hän oli vielä edellisenä päivänä heikosta terveydestään huolimatta käynyt kolmen sairaan seurakuntalaisen luona vieraskäynnillä. Ruustinna Minna Cederberg sai asua pappilassa vielä vuoden 1917 kevääseen saakka. Tunnelma ei kuitenkaan enää ollut samanlainen kuin kirkkoherran aikana.

Romantiikkakin kukoisti

Cederbergien jälkeen kirkkoherraksi tuli August Fridolf Peltonen (1917-1931). Mikkelissä hänet nimitettiin lääninrovastiksi vuonna 1925. Tähänastisista kirkkoherroista hän oli vasta toinen, joka siirtyi muihin tehtäviin maaseurakunnan kirkkoherran tehtävistä. Kolme Peltosen edeltäjää oli hoitanut virkansa kuolemaan saakka. Peltosen Mikkelin kausi päättyi hänen otettuaan vastaan Helsingin yliopiston raamatun alkukielen apulaisprofessorin viran.

Peltosen poika, eläkkeellä oleva hallintoneuvos Tauno Palho muistelee pappilan olleen tuohon aikaankin seutukunnan keskeinen paikka, vaikka hänen isänsä ei ollutkaan erityisen kansanomainen pappi. Ruokapöydässä oli jatkuvasti kuuden perheenjäsenen lisäksi vähintään neljä vierasta.

Muuan Peltosen aikaan salissa rippikoulua seurannut muistelee koolla olleen paljon pikkupoikia. Kirkkoherra Peltonen oli seisonut salin toisella päätyseinustalla ja pitänyt pojille rippikoulua. Yht´äkkiä Peltonen oli keskeyttänyt puheensa, lähtenyt kiertämään pöytää ja taputtaen jokaista poikaa päähän ja sanonut; "Toivottavasti sinusta tulee hyvä kansalainen." Kertojan mukaan näistä pojista tuli myöhemmin kaikista hyviä kansalaisia, joten kirkkoherran opit eivät menneet ainakaan siltä osin hukkaan.

Tauno Palhon koulutoveri, professori Lennart Pinomaa on kertonut Mikkelin Lyseon 100-vuotisjulkaisussa vuonna 1972 pappilaan liittyvästä romanttisesta tapahtumasta, jonka osapuolina olivat kirkkoherra Hornborgin Agda-tytär sekä lyseon lehtori Anders Vilhelm Nordström. Lyseon pojat kutsuivat häntä "Nuuskaksi". Nordström, joka kuului äitinsä puolelta Hornborgien sukuun, vieraili usein pappilassa ja rakastui Agda-neitiin.

Rovasti Peltonen, joka oli maalta kotoisin, harjoitti maataloutta ja karjanhoitoa myös Kenkäveronniemessä. Navetassa oli kymmenen lehmää ja neljä hevosta. Vesi pappilaan ajettiin hevosella järvestä, kun sitä ei kaivosta kaikkeen tarpeeseen riittänyt. Pappilan lämmittäminen oli luku sinänsä. Talvisin ajettiin pappilan metsistä kolme kuukautta halkoja, joita kaikkiaan tarvittiin 80 syltä eli 320 kuutiota

Ison pappilan puutarha oli tuohon aikaan hyvässä kunnossa. Ruustinna Peltonen harrasti keittiökasvien hoitoa. Peltosten aikaan puutarha sai myös ensimmäiset omenapuunsa, jotka tuottivat hyvin hedelmää. Siihen saakka oli uskottu, etteivät omenapuut menestyisi tällä korkeudella.

Kirkkoherra oli hyvin moderni ja edistyksellinen mies. Niinpä hänen aikanaan pappilaan hankittiin auto vuonna 1925. Se oli T-mallinen Ford, jolla Tauno Palhokin ajettuaan ajokortin 18-vuotiaana kuljetteli koulutovereitaan.

Sotaherroja ja presidenttejä

Rovasti Matti Nikodemus Lauha isännöi Isoa pappilaa parikymmentä vuotta (1932-1951). Lauhan perhe vietti kenkäveronniemessä myös talvi- ja jatkosodan vaiheet.

Mikkelissä toiminut päämaja kehotti tyhjentämään pappilan, koska sitä ei katsottu pommitusten vuoksi turvalliseksi paikaksi asua. Ruustinna Tilda Lauha piti kuitenkin velvollisuutenaan pysyä pappilassa, jossa hän antoi suojan monille siirtolaisille. Salin ja ruokasalin lattialla moni evakko sai väliaikaisen vuoteen. Muutenkin Tilda Lauha tunnettiin vieraanvaraisena emäntänä.

Lauhojen aikaan pappilassa vieraili lukuisia suomalaisia kuuluisuuksia kolmesta presidentistämme, ministereihin, piispoihin ja kirjailijoihin saakka.

Lauhojen tyttärentyttären, lehtori Marjatta Niskasen muistot Kenkäverosta ajoittuvat vuosiin 1935-50. ”Mummoni ei antanut koskaan siivota samanaikaisesti ruokailuhuonetta ja salia, koska yllätysvieraita saattoi tulla milloin tahansa, ja aina heitä tulikin. Sali oli siivottava yhtäpäätä ja nopeasti.”

Lauhojen Ison pappilan ajalta on säilynyt useita vieraskirjoja, joista on luettavissa senaikaista henkilöhistoriaa. Pappilassa vierailleista mainittakoon vain: Sotamarsalkka ja sittemmin presidentti Mannerheim, P.E. Svinhuvud Ellen- puolisoineen, Lauri Kristian Relander, Kaisa Kallio, kirjailijat Elsa Heporauta, Hilja Haahti sekä Otto Manninen ja Anni Swan-Manninen, silloinen sosiaaliministeri K.A. Fagerholm, maaherra E.J. Jatkola ja piispat Eino Sormunen, Joh. Björklund, Erkki Kaila, Erkki Kansanaho, Aleksi Lehtonen, Mannermaa, Loimaranta, E.G. Gulin ja Aimo T. Nikolainen.

Omasta talostakin tuli piispa, sillä Aarre Lauha on M.N. ja Tilda Lauhan poika. Lauhojen aikaan pappilassa vieraita kävi ainakin 12 eri maasta. Esimerkiksi 30-luvulla siellä vieraili usein unkarilaisia.

Kyseiset henkilöt vierailivat pappilassa vuosien 1933-42 aikana. Sotamarsalkka Mannerheimin kerrotaan pappilassa käydessään ja keskellä suurta salia ryhdikkäänä seisoessaan panneen kädet selkänsä taakse ja virkkaneen: ”Tämä ei ole vain Suomen, vaan koko kristikunnan kaunein pappila.”

Arkkipiispa Ilmari Salomies asui Viipurin hiippakunnan piispana ollessaan perheineen pitemmän aikaa pappilassa yhdessä Lauhojen kanssa, kun ei ollut muuta paikkaa, minne he olisivat asettuneet. Viipurin tuomiokapituli jouduttiin sodan jaloista evakuoimaan Mikkeliin.

”Piispa Salomies oli erittäin hauska mies ja lapsiakin kohtaan mukava. Hyvin sitä suuressa pappilassa mahtui kaksikin perhettä asustamaan, kun tarve niin vaati”, Marjatta Niskanen muistelee. Tilda Lauha olikin kerran sanonut, kun talossa ei ollut yhtään vierasta, ettei sinä päivänä kai sitten tarvinnut syödäkään. Kyllä pappilassa joka päivä silti syötiin, vaikka vieraita ei olisi ollutkaan. Useimmiten ruokapöydässä kuitenkin istui joku ulkopuolinenkin.

Pappilan keittiössä oli Lauhojen aikaan palveluskuntaa, sillä Tilda Lauha ei itse tehnyt kovin paljon taloustöitä. Kuinka hän olisi ennättänytkään, kun piti seurustella vieraiden kanssa tai olla itse vierailuilla, joita hän ja rovasti Lauha ahkeraan yhdessä tekivät.

Vadelmia Marsalkalle

Kesäisin suvun naimattomat tädit viettivät lomansa pappilassa ja osallistuivat kaikkiin töihin puutarhanhoitoa myöten. Rovasti Lauha itse oli innokas puutarhanhoitaja ja vietti kaiken kirkkoherran töiltä liienneen ajan siellä. Puutarhasta saatiin paljon marjoja, joita syötiin ahkerasti.

"Kerran mummo kehotti minua poimimaan kahteen varta vasten hankittuun koriin kauneimmat vadelmat, jotka hän sitten lähetti Mikkelin Klubin keittiön välityksellä Mannerheimille. Mukana seurasi kirje, jossa mummo kertoi, että marjat olivat hänen lapsenlapsensa poimimia." Marjat oli kannettu koreissaan Marskin pöytään. Jonkun ajan kuluttua Mannerheimilta tuli hänen allekirjoittamansa kiitoskirje, joka on vieläkin Marjatta Niskasella tallessa. Siinä pyydettiin viemään kiitokset myös pikku-Marjatalle.

Saksalaisjoukkojen komentaja, kenraali Waldemar Erfurth, vieraili Kenkäverossa syksyllä 1942 ja tammikuun alussa -43. Hän mainitsee muistelmissaan rovasti ja ruustinna sekä Mirjam Lauhan. Kenraali Erfurth oli arvokas ja vähähymyinen herra, joka kuitenkin Tilda Lauhaa tervehtiessään suuteli tätä kädellä. "Minä en ollut sellaista nähnyt koskaan aikaisemmin. Niinpä ehätin hänen poistuttuaan kysymään, että mitä se kenraali mummolle oikein teki?" Tällaiset keskieurooppalaiset tavat olivat vähemmän muodissa savolaispappilassa.

Ruustinna Lauha puhui melko hyvin saksaa, jota hän oli oppinut nuorena Viipurissa. "Välittömänä ihmisenä hän puhui ja sujuvasti. Sitä, kuinka oikein hän puhui, en tiedä, mutta hauskaa kenraalilla tuntui vierailullaan olleen."

Häitä Marjatta Niskanen ei muista tuona aikana pappilassa vietetyn, koska suvussa ei silloin kukaan mennyt naimisiin. Hän muistaa kuitenkin pikkutyttönä seuranneensa kanslian kynnyksellä istuen monet seurakuntalaisten vihkimiset. "Kauniit samettipäällysteiset vihkipallit olisivat sopineet erityisen hyvin meidän lasten leikkeihin, mutta niihin oli ehdottomasti kielletty koskemasta. Mummolla oli tapana tarjota hääparille vihkitoimituksen jälkeen joko kahvia tai simaa, ennen kuin vihityt lähtivät pappilasta. parit tulivat vihittäviksi joko hääpuvuissa tai tummissa asuissa."

Sekä rovasti että ruustinna Lauhan merkkipäivinä pappilassa kävi runsaasti vieraita. "Mummon 60-vuotispäivien aikaan olin sen verran pieni, etten muista muuta kuin, että kovasti touhuttiin. Juhlapäivää ennen koko talon väki oli sitomassa puolukanvarvuista ja havuista köynnöksiä, joilla kuistit koristeltiin. " Rovasti Matti Lauhan 70-vuotispäivillä tarjottuja kakkuja Marjatta Niskanenkin oli käsin vispaamassa, sillä eihän siihen aikaan mitään sähkövatkaimia ollut.

Tarjottavaa piti olla paljon. Ensimmäisiä vieraita, jotka olivat kuorolaisia, piti kestitä jo yöllä, kun he tulivat päivänsankaria pappilaan herättämään. Itse syntymäpäiviä vietettiin kuten nytkin; puheita pidettiin, nautittiin kahvitarjoilusta ja seurusteltiin. Pääasiallisina lahjoina olivat kukat, joista pappila silloin vallan täyttyi.

Mikkeliläinen Amanda Liikanen muistaa tarinan, joka on sattunut pappilassa joko kirkkoherra Peltosen tai Lauhan aikaan. Ilmari Kianto oli ollut viettämässä kesää pappilassa. Tuona kesänä oli piika ollut kunnostamassa puutarhan kukkaistutuksia, kun Kianto oli huutanut: "Nyt se tulee!" Piika puolestaan oli kysynyt, että kuka tulee, jolloin Kiannolta oli uusi aihe tai idea unohtunut saman tien. Ilmari Kianto oli harmistunut tapahtumasta niin paljon, ettei tullut sinä päivänä lainkaan illalliselle.

Viimeinen virallinen asukas

Kenkäveronniemen pappilan viimeinen virallinen asukas oli kirkkoherra Reino Antero Niininen (1952-1974). Hän ei tosin asunut pappilassa virkakautensa loppuun saakka, vaan siirtyi vuonna 1969 kaupunkiin valmistuneisiin uusiin tiloihin. Rovasti Reino Niininen aloitti Mikkelin maaseurakunnan palveluksessa jo vuonna 1936 toisena kappalaisena. Kirkkoherraksi hänet nimitettiin vuonna 1952

Monien, varsinkin keski-ikäisten mikkeliläisten pappilamuistot liittyvät juuri rovasti Niinisen aikaan. Hän vihki monia vieläkin keskuudessamme olevia hääpareja pappilan kansliassa. Kerrotaan muun muassa tarinaa, että kun rovasti erästä paria vihkiessään kysyi mieheltä, kuten asiaan kuului: "Tahdotko ottaa tämän naisen aviopuolisoksesi?", mies oli vastannut: "En ainakaan vielä." Samalla hän oli kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt kävelemään ulos. Tällöin nainen oli juossut hänen peräänsä ja huutanut: "Älä ainakaan veneestä jätä!" Pariskunta oli tullut jostain kauempaa veneellä pappilan rantaan.

Niinisten aikaan pappilan salia pidettiin usein kylmänä ja sitä käytettiin erittäin harvoin. Rovastin poika oli kertonut päässeensä pikkupoikana jossain erikoistilaisuudessa käymään salin puolella. Vähän aikaa salissa kierreltyään hän oli esittänyt äidilleen: "Eiköhän lähdetä jo kotiin?" Kotiin lähtemisen ajatus johtui siitä, että Niiniset käyttivät ruokasalia oleskeluhuoneenaan ja 3-4 vuotias pikkupoika tunsi itsensä vieraaksi suuressa salissa.

Rovasti Niinisen kerrotaan käyttäneen pappilan lämmityksessä perheen vanhoja lastenvaunuja. Niillä hän kuljetti huoneesta toiseen suurten uunien lämmittämisessä tarvittavat puut. Tuohon aikaan pappilassa oli myös paljon kissoja, joita tarvittiin hiirten pyydystämiseen. Yhdellä niistä oli ruokasalissa oikein oma tuoli

Jo rovasti Lauhan aikana pappilan eteläpäädyn asuntoon muuttanut seurakunnan kanttori-urkuri Torsten Vasarainen asui pappilassa myös Niinisen aikana. Kerrotaan, että 1950-luvulla muuan murhasta syytetty vankikarkuri oli karannut Mikkelin asemalla vankienkuljetusvaunusta. Hän oli uinut pappilan rantaan ja ilmestynyt pappilan keittiöön. Siellä hän oli kietaissut pöydältä ottamansa pöytäliinan alastoman kehonsa verhoksi. Poliisi oli kohta tämän jälkeen korjannut karkurin parempaan talteen, mutta kanttori Vasaraisen Aili-rouva ja lapset olivat kokeneet melkoisen järkytyksen.

Pappilan joulutunnelmat

Joulutunnelmat ja vuoden suurimman juhlan vietto vaihtelivat hieman pappilan kulloisenkin asukkaan mukaan, mutta yleisvaikutelmana on ollut juhlallisuus. Oman perheenlisäksi pappilaan kokoontui sukulaisia ja muitakin vieraita.

Rovasti Cederbergin aikana joulua vietettiin juhlallisesti. Naisväki pukeutui pyhäpukuihin, pojilla ja vävyillä oli yllään frakki, joka oli sen ajan opiskelijoiden tyypillinen juhla-asu. Palvelusväki oli mukana jouluaaton illanvietossa suuressa salissa, mutta ei jouluaterialla, jonka se nautti väentuvan puolella.

Musisointi kuului Cederbergien harrastuksiin. Ruustinna Minna Cederberg soitti pianoa ja lauloi, yksi pojista soitti viulua ja tyttäret pianoa. Jouluna kotitrio soitti yhdessä ja virsi "Enkeli taivaan" kaikui suuressa salissa.

Kirkkoherra Peltosen aikana uuden vuoden vastaanotolle kutsuttiin pitäjän ja kaupungin silmäätekeviä. Kun pappilassa ei ollut tuolloin vielä sähkövaloja, valaistuksena suuressa salissa oli kymmeniä itse valettuja kynttilöitä. Eräissä vastaanottajaisissa kynttilät olivat erityisesti savuttaneet, mistä oli seurauksena, että juhlaväki lähti aikanaan kotimatkalle nokisin kasvoin.

Rovasti Matti Lauhalla ja ruustinna Tilda Lauhalla oli tapana käydä jouluaattona puhumassa vankilassa sekä vierailla joulunaikaan mielisairaalassa. Joulukirkkoon lähdettiin reellä jo aamupimeällä. Sotavuosina sotilasjumalanpalvelus seurasi välittömästi joulukirkkoa. Lauhojen tyttärentytär Marjatta joutui kerrankin pikkutyttönä istumaan maaseurakunnan kirkossa kahdessa jumalanpalveluksessa peräkkäin, ennen kuin pääsi karhunvällyjen välissä takaisin pappilaan.

Suomen säätyläiskodeissa joulukuusi tunnettiin jo 1820-luvulla, mutta tavallinen kansa omaksui sen kotiinsa huomattavasti myöhemmin. Kenkäveronniemen pappilassa suuri kuusi sijoitettiin aina saliin. Hopealta hohtavan latvatähden edeltäjä oli enkelikoriste. Ensimmäiset tähdetkin valmistettiin oljista. Kuusen oksille ripustettiin aluksi omenoita, piparkakkuja ja erityisiä koristekaramelleja. Myös paperista leikatut tontut ja enkelit olivat suosittuja. Kynttilöitä kuusessa alettiin käyttää vuosisadan alussa. Ne valettiin ensi alkuun itse. Kynttilät kiinnitettiin oksanhaaraan langalla. Ainakin Lauhojen aikaan kuusta kiersi ns. marsalkan vyö, raamatunlausenauha, jossa luki: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto." Toinen suosittu paperikoriste 1920-40-luvuilla oli eri valtioiden lipuista tehty lippunauha. Liput muistuttivat enkelten jouluyönä välittämästä viestistä, jonka mukaan joulun ilosanoma kuului kaikille kansoille.

Nimestä monta tarinaa

Kenkäveronniemen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, tarinoita sitäkin useampia. Erään tarinan mukaan entisajan savolaisilla oli tapana panna silloisessa Kenkäveron saaressa kengät jalkaansa kirkkoon mennessään ja riisua ne taas kirkosta palatessaan. Kerrotaan myös, että nimi olisi peräisin Nuijasodan ajoilta, jolloin savolaiset nuijamiehet petollisella lupauksella pakotettiin antautumaan Kenkäveronniemen pappilan pihalla. Nimen liittyminen Nuijasotaan selittyisi sillä, että kyseisessä kahakassa haluttiin vapautua raskaista veroista.

Nimen on arveltu liittyvän myös lukkarin palkkaan. Papin oli annettava lukkarille vuosittain pari kenkiä ja villasukat palkaksi tuomiokapitulin kirjeitten kuljettamisesta. Ensimmäisen kerran nimi muodossa "Kengi wero" esiintyy vuodelta 1664 olevassa maantarkastuskirjassa. Nimi lienee tullut sanasta "gingärd". Sillä tarkoitettiin keskiajalla verotavaroita, joita tietyn maa-alueen oli kannettava piispalle ja kuninkaalle. Suomennettuna maksusta käytettiin nimitystä "kinkerivero".

Kenkävero-nimen, jolla koko pappilan aluetta nykyisin kutsutaan, otettiin käyttöön, kun matkailutoiminta alkoi vuonna 1990.

Kenkäveron kukko

Kenkäveron tunnuksen ja logon on suunnitellut graafikko Kari Piippo. Kukko viittaa sekä käsityöhön, että kotitalouteen. Kukko symbolisoi koulutus- ja kurssitoimintaa, jota Kenkäverossa järjestetään.

Kukko liittyy niin ikään pappilan menneisyyteen, historiaan. Kiekuihan talon pihapiirin kukko aina aamuherätyksen. Se antaa potkun tulevaisuuteen, heräämiseen ja uuteen päivään, jonka pappilakin on kokenut.

Visio kultturinähtävyydestä toteutuu

Käyttösuunnitelma on laadittu toiminnanjohtaja Laina Kujanpään vision pohjalta. Sen mukaan Kenkäveronniemen pappila kokee uuden tulemisen ympäristön asukkaiden ja seudun matkailijoiden kulttuurinähtävyytenä.

Luontaistalouden aikaa herätellään pappilan hengen mukaan moninaisten kädentaitoihin liittyvien toimintojen avulla. Niiden päämääränä on antaa tekijälleen henkistä tyydytystä ja tuoda osallistumisen sekä luomisen riemua. Kuten ennen, tarjolla on monenlaista silmänruokaa: uskomaton pappilamiljöö miltei keskellä kaupunkia, kaunis päärakennus, puutarha, pappilan sali, kattaukset ja erilaiset näyttelyt. Käsityöläiset verstaissaan huolehtivat, että kotijoukoille on tuliaisia tarjolla. Ja aivan kuten ennen, pappilassa tarjotaan myös suussasulavia ruokia ja leivonnaisia.

Vuonna 1990 perustettiin Kiinteistö Oy Kenkäveronniemi, jonka tehtävänä on suunnitella, rakennuttaa, omistaa ja hallita pappilan alueella olevia rakennuksia. Osakkeet jakautuvat siten, että Mikkelin kaupunki omistaa 60 %, Mikkelin käsi- ja taideteollisuus 30 % ja Savo-Karjalan Marttapiiriliitto 10 %.

Samana vuonna valmistui päärakennuksen remontointi, ja alueen toiminnasta vastaavat yhdistykset muuttivat sinne kesäkuun alkupäivinä. Yleisölle ovet avattiin juhannuksen jälkeen.

Päärakennuksen entiset ruokasali, välihuone, kirkkoherran makuuhuone, lasten-, emännän- ja piikojen huone sekä keittiö ovat marttojen käytössä. Käsi- ja taideteollisuuskeskuksen hallinnassa ovat entinen vieras- ja herrainhuone, kanslia sekä sali ja yläkerran kolme kesähuonetta. Sali toimii käsi- ja taideteollisuuskeskuksen erilaisten tilaisuuksien pitopaikkana. Sitä vuokrataan myös muiden käyttöön. Entinen ruokasali viereisen huoneen kanssa palvelee kahvila- ja ravintolatoimintaa harjoittavia marttoja. Lisäksi talossa on molempien yhdistysten toimistotilat.

Onnistuneen restauroinnin on suunnitellut arkkitehti Petri Enqvist mikkeliläisestä arkkitehtitoimisto Jaakko Merimies Ky:stä. Päärakennuksen sisustuksen tavoitteena on ollut entisen pappilatunnelman aikaansaaminen pysyvien rakenteiden lisäksi tapettien, vanhojen huonekalujen, tekstiilien, viherkasvien ja taulujen avulla.

Vuonna 1990 käynnistyi myös seuraavan vaiheen suunnittelu. Päätökset navetan ja renkituvan kunnostamisesta, sekä uusien näyttelytilojen rakentamisesta syntyivät vuoden lopussa. Kenkäveron käsi- ja taideteollisuuskeskus saa tilat kesällä 1991 pajatoiminnalle sekä näyttely- ja myyntitoimintaa varten. Pappilan puutarha ja aitat avautuivat yleisölle kesällä 1992..

Kenkäverosta on kehittynyt vahva matkailutoimija

1993 Matkailutoimittajien kilta valitsi Kenkäveron vuoden kotimaiseksi matkailukohteeksi. 
1996 Mikkelin käsi- ja taideteollisuusyhdistyksen pitkäaikainen toiminnanjohtaja Laina Kujanpää siirtyi Kenkäveron johtajaksi ja yhdistyksen toiminnanjohtajana aloitti Anne Ossi. 

15.5.2001 presidentti Tarja Halonen vieraili Kenkäverossa.

1.9.2001 Kenkäveron ravintola siirtyi Marttapiiriliitolta Taito Itä-Suomi ry:n omistukseen. Ja tuosta lähtien Kenkäveron myymälä, näyttely ja kahvila-ravintola ovat olleet avoinna ympäri vuoden. Keväällä 2002 avautui navetan vintille Marttojen perinnetietokeskus Syreeni, jonka toiminnasta vastasi Marttaliitto ry. Perinnetietokeskuksen toiminta on päättynyt. Nykyään navetan yläkerrassa on Pauliina Rundgren HandiCraftsin verstas ja myymälätilat.

2006 Kenkäveron myymälärakennusta laajennettiin.

2010 Renkitupa muuttui leivintuvaksi ja Etelä-Savon Marttapiiri muutti pois Kenkäverosta.

2011 Rantapaviljonki valmistui pappilan rantaan.

Kenkäverossa käy nykyään noin 160 000 kävijää vuodessa.